maanantai 27. lokakuuta 2014

"Tää on onneks tosi rehellinen koira"

Erikan sanoin.

Valmennusleiriä (josta lisää myöhemmin) edeltävänä keskiviikkona Daculla oli jälleen hieronta ja tuttuun tapaan käytiin Erikan vastaanotolla. Tällä kertaa mukana tuli myös huonoja uutisia, spondyloosiepäily. Dacu reagoi selän hoitamiseen herkemmin ja aristi jonkin verran, oli siinä jotain muutakin. Ei kuulemma ole vielä hätää tämän suhteen, joten katsotaan asiaa uudelleen seuraavalla hoitokerralla marraskuussa. Sen jälkeen ollaan viisaampia.

Just kesällä mietin useaan otteeseen, kuinka helppoa juuri nyt on, kun laumassa ei ole yhtään vanhaa koiraa. Ei sillä, nimenomaan vanhuskoirat on parhautta. Niiden kanssa tulee vaan jossain vaiheessa erittäin todennäköisesti vastaan se, kun on mietittävä, oliko tänään hyvä vai huono päivä tai kumpia päiviä meillä on ollut enemmän. Ylipäänsä kun ei ole tarvinnut miettiä sitä, milloin on huono päivä ja koska niitä on liikaa. Dacun vanhempien kohdalla näitä joutui miettimään paljon myöhemmin, Nearsin kanssa 13-vuotiaana ja Digin kohdalla sen ollessa 12-vuotias. Dacu on vasta kahdeksan, silloin sen vanhemmat oli vielä täysissä voimissaan. Ei me haluta miettiä vanhusjuttuja vielä.


Toisaalta, vielä ei kannata maalailla piruja seinille. Viime vuoden toukokuussa Dacun lanneranka kuvattiin terveeksi, mutta

a) epävirallinen lanneranka ei välttämättä kerro kaikkea
b) reilussa vuodessa on voinut tapahtua muutoksia
c) on olemassa mahdollisuus, että ell. on tulkinnut kuvaa väärin, vaikka pidän tätä erittäin epätodennäköisenä

Onneksi Dacu on todella rehellinen koira, viimeisimmällä hoitokerralla Erika sanoi niin ja olen tismalleen samaa mieltä. Dacu ei piilottele kipuaan yhtään ja siitä huomaa heti, jos jokin ei ole kunnossa tai samalla tavalla kuten eilen. Onneksi. Tästä vielä puuttuisikin se, että koira oireilee näkyvästi vasta sitten, kun tilanne on erittäin huono ja se on todella kipeä.

Dacu pystyy onneksi vielä kulkemaan meidän kanssa samoilla lenkeillä ja olemaan muutenkin menossa mukana, vaikka useimpiin treeneihin se ei tule mukaan, varsinkaan jos on kylmä. Hihnalenkeillä siltä loppuu useimmiten puhti muutaman kilometrin jälkeen, siksi pyritään liikkumaan hihnassa vain sen verran, kuin koira jaksaa. Eikä tämä siis tarkoita, että köpötellään pari kilometriä ja palataan sitten kotiin. Vapaana ollessaan Dacu jaksaa vaikka miten, voidaan lenkkeillä vaikka koko päivä, kun se saa itse määrätä tahdin. Kun se hihnalenkeillä pääsee vapaaksi edes parinsadanmetein ajaksi, niin puhti palautuu jälleen. Tämä on helppo järjestely, sillä lenkkeillään paljon paikoissa, joissa on vapaanapitomahdollisuus ja toki Dacu pysyy vapaana hyvin. Ainoastaan liukkaat kelit aiheuttavat toisinaan harmaita hiuksia, mutta ne ovat vielä pieni murhe.

Täytyy myöntää, että marraskuun hoitokerta jännittää hieman, sen jälkeen tiedetään enemmän. Kuten aina, haluan olla myös nyt toiveikas sen suhteen, josko Dacussa olisi tapahtunut muutosta parempaan päin. Toivottavasti ei tuoda mukanamme lisää huonoja uutisia, vaan vaihteeksi edistystä.

Pitkästä aikaa syvällisempää raapustelua Dacusta ja sen tilanteesta. Vuoden päästä voin lukea tämän läpi ja miettiä, ollaanko vielä samassa tilanteessa. Blogiin päivittelen sen verran harvaan Dacun asioita, että olen kokenut varmemmaksi kirjoittaa kaikki asiat itselleni ylös heti jokaisen hoitokerran jälkeen, blogiin niistä päätyy vain erittäin minimaalinen osa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti