torstai 30. lokakuuta 2014

Edes ajatus kylmästä sateesta
















Sateista viikkoa oli pakko fiilistellä tonkimalla koneen syövereistä kesäkuvia, koska kesää tuli ikävä ja samalla noita elukoitakin. Äiti haki nuo kaksi D:llä alkavaa paimenta täältä maalle pari päivää sitten, mutta taidan kuitenkin haluta ne ensi viikolla taas takaisin. Dacu ylläpitää nuorison järjestystä ja järjestyksen sotkemiseen tarvitaan kaikista eniten juuri Daikkua, jolle sanon seitsemän kertaa päivässä "älä sählää". Pariin päivään en ole päässyt sanomaan niin ollenkaan, eikä rutiinien rikkominen ei ole yhtään kivaa. Töpö on sitten muuten vaan paras, se on siisti eläin, joka ei häslää tai sotke ja palauttaa talon jokaisen piskin maan pinnalle heti, kun se jaksaa moiseen vaivautua. 

Koneen kätköistä löytyi myös erittäin laadukas video heinäkuulta, siinä ikuistettuna Dayan uintitaitoa, Dacun laiskuutta, Cloudyn pällistelyä ja Wintun takaraivoa, unohtamatta hehkeitä kameramiestaitojani.



maanantai 27. lokakuuta 2014

"Tää on onneks tosi rehellinen koira"

Erikan sanoin.

Valmennusleiriä (josta lisää myöhemmin) edeltävänä keskiviikkona Daculla oli jälleen hieronta ja tuttuun tapaan käytiin Erikan vastaanotolla. Tällä kertaa mukana tuli myös huonoja uutisia, spondyloosiepäily. Dacu reagoi selän hoitamiseen herkemmin ja aristi jonkin verran, oli siinä jotain muutakin. Ei kuulemma ole vielä hätää tämän suhteen, joten katsotaan asiaa uudelleen seuraavalla hoitokerralla marraskuussa. Sen jälkeen ollaan viisaampia.

Just kesällä mietin useaan otteeseen, kuinka helppoa juuri nyt on, kun laumassa ei ole yhtään vanhaa koiraa. Ei sillä, nimenomaan vanhuskoirat on parhautta. Niiden kanssa tulee vaan jossain vaiheessa erittäin todennäköisesti vastaan se, kun on mietittävä, oliko tänään hyvä vai huono päivä tai kumpia päiviä meillä on ollut enemmän. Ylipäänsä kun ei ole tarvinnut miettiä sitä, milloin on huono päivä ja koska niitä on liikaa. Dacun vanhempien kohdalla näitä joutui miettimään paljon myöhemmin, Nearsin kanssa 13-vuotiaana ja Digin kohdalla sen ollessa 12-vuotias. Dacu on vasta kahdeksan, silloin sen vanhemmat oli vielä täysissä voimissaan. Ei me haluta miettiä vanhusjuttuja vielä.


Toisaalta, vielä ei kannata maalailla piruja seinille. Viime vuoden toukokuussa Dacun lanneranka kuvattiin terveeksi, mutta

a) epävirallinen lanneranka ei välttämättä kerro kaikkea
b) reilussa vuodessa on voinut tapahtua muutoksia
c) on olemassa mahdollisuus, että ell. on tulkinnut kuvaa väärin, vaikka pidän tätä erittäin epätodennäköisenä

Onneksi Dacu on todella rehellinen koira, viimeisimmällä hoitokerralla Erika sanoi niin ja olen tismalleen samaa mieltä. Dacu ei piilottele kipuaan yhtään ja siitä huomaa heti, jos jokin ei ole kunnossa tai samalla tavalla kuten eilen. Onneksi. Tästä vielä puuttuisikin se, että koira oireilee näkyvästi vasta sitten, kun tilanne on erittäin huono ja se on todella kipeä.

Dacu pystyy onneksi vielä kulkemaan meidän kanssa samoilla lenkeillä ja olemaan muutenkin menossa mukana, vaikka useimpiin treeneihin se ei tule mukaan, varsinkaan jos on kylmä. Hihnalenkeillä siltä loppuu useimmiten puhti muutaman kilometrin jälkeen, siksi pyritään liikkumaan hihnassa vain sen verran, kuin koira jaksaa. Eikä tämä siis tarkoita, että köpötellään pari kilometriä ja palataan sitten kotiin. Vapaana ollessaan Dacu jaksaa vaikka miten, voidaan lenkkeillä vaikka koko päivä, kun se saa itse määrätä tahdin. Kun se hihnalenkeillä pääsee vapaaksi edes parinsadanmetein ajaksi, niin puhti palautuu jälleen. Tämä on helppo järjestely, sillä lenkkeillään paljon paikoissa, joissa on vapaanapitomahdollisuus ja toki Dacu pysyy vapaana hyvin. Ainoastaan liukkaat kelit aiheuttavat toisinaan harmaita hiuksia, mutta ne ovat vielä pieni murhe.

Täytyy myöntää, että marraskuun hoitokerta jännittää hieman, sen jälkeen tiedetään enemmän. Kuten aina, haluan olla myös nyt toiveikas sen suhteen, josko Dacussa olisi tapahtunut muutosta parempaan päin. Toivottavasti ei tuoda mukanamme lisää huonoja uutisia, vaan vaihteeksi edistystä.

Pitkästä aikaa syvällisempää raapustelua Dacusta ja sen tilanteesta. Vuoden päästä voin lukea tämän läpi ja miettiä, ollaanko vielä samassa tilanteessa. Blogiin päivittelen sen verran harvaan Dacun asioita, että olen kokenut varmemmaksi kirjoittaa kaikki asiat itselleni ylös heti jokaisen hoitokerran jälkeen, blogiin niistä päätyy vain erittäin minimaalinen osa.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Kuulit sydämmes´ äänen, eikö niin?

Jepa.

Tämä oli monen mielestä jo odotettavissa ja arvattavissa, vaikka itse yritin pitää päätä kylmänä viimeiseen asti. Jossain vaiheessa oli kuitenkin selvää, ettei niistä kaikista raaski luopua. Eikä varsinkaan siitä ensimmäisenä syntyneestä silmäteräpennusta. Suomeksi sanottuna, laumassa on nyt viides jäsen.

Joo, siitä ei ole uusia kuvia

Naperon tulevaisuus tulee toivottavasti painottumaan vetohommiin, etenkin jos Dayasta ei ole Dacun paikkaajaksi. Haluan kuitenkin elää vielä siinä toiveajattelumaailmassani, että ensi talvena minulla saattaisi olla jo kolme vetokykyistä wuffea. Wintu voisi istua kyydissä ja Dacu olisi muuten vaan mukana pitämässä yllä yleistä kuria ja järjestystä jos kun ohjaaja on kädetön kolmen riemuidiootin kanssa.

Ai niin, tämän kolmannen riemuidiootin nimi on Dura! Pitkään pohdin, mikä olisi naperon nimi, mutta siinä vaiheessa, kun se totteli pelottavan hyvin nimeä vauva, tuli sellainen fiilis, että pakko keksiä jotain. Dura kuullostaa ihan hauskalta ja tuo napero on sellainen Duracell-kani luonteensa puolesta, ainakin toistaiseksi.

"hyi jääks toi tänne?!?"  T: Cloudy the mammakoira

Jäädään odottelemaan ja ihmettelemään, millainen hirmuriesakersa vauvasta kasvaa. Daya tykkää tasoisestaan leikkiseurasta kovasti ja Wintulle samankokoinen painikaveri on mieluinen - toistaiseksi. Wintu nauttii toisten juoksuttamisesta, jos muut eivät saa sitä kiinni. Sen kasvoilta paistaa silloin suuri ylpeys ja omahyväisyys, kun turhautunut pentu juoksee kerta toisensa jälkeen sen perässä. Dayan kanssa moista iloa kesti reilun kuukauden, sitten se sai shetlantilaisen kiinni. Voisi jo melkein Wintun vuoksi toivoa, että napero olisi koko ikänsä todella kömpelö ja hidas, niin talossa olisi edes yksi koira, jota Wintu voisi juosta karkuun ilman, että sitä saataisiin kiinni. Se on Wintun mielestä toiseksi paras asia maailmassa, heti makaroonilaatikon jälkeen.

Koirat on olleet vaihtelevasti milloin mun, milloin äidin luona. Oikeastaan haluaisin pitää kaikki täällä, itse asiassa kaikki oli täällä ma-ti, kunnes tuli äidiltä käskyä, että haluais pari koiraa maalle. Jätin paimenet tänne ja laitoin Cloudyn vauvansa kanssa Laukaaseen. Cloudylla on siellä paremmat olosuhteet turkin kasvattamiselle, tyhmänä menin ilmoittamaan sen messariin sunnuntaille. Ihan kuin se jotain turkkia ehtisi kasvattamaan, mutta ei tee mieli jättää perinnenäyttelyä väliin.

On kieltämättä virkistävää, kun on päässyt taas pois pentulaatikon ääreltä. Loppuvuoden ajan ehditään treenailla, kisata, sosiaalistaa Duracelia ja mikä parasta, viettää aikaa maailman parhaan viisikon kanssa.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Afromines Y-pentue esittäytyy

Cloudyn vauvat näkyvät jo KoiraNetissä, alla pentujen nimet vielä syntymäjärjestyksen mukaan, jalostustietokannassa  näkyvät aakkosjärjestyksessä. Ajattelin, että "ristiäisistä" tulee isokin prosessi, mutta loppujen lopuksi olikin yllättävän helppoa päättää jokaiselle pennulle omannäköisensä nimi. Rekisteripaperit tulivatkin jo Kennelliitosta alkuviikosta.

1. Afromines Yume Wa Yukiwa
2. Afromines Yume Wa Yumeji
3. Afromines Yume Wa Yukina
4. Afromines Yume Wa Yokoku
5. Afromines Yume Wa Yuuzou

Viimeinen on tosiaan poika, joka lähti Kouvolaan viime perjantaina. Samaten tyttö numero neljä lähti Jämsään vielä samana päivänä. Lauantaina puolestaan tyttö numero kaksi lähti Espooseen. Pojan kutsumanimeksi tuli Jaki ja nelostyttö sai nimekseen Nella. Tyttö kakkonen oli meidän kesken Paksu-Bertta, onneksi hän sai uuden nimen ja nykyään Berttis on Nessa. Kaikkien osalta automatkat olivat menneet hienosti, joten ihan turhaan ei olla käyty vauvojen kanssa ajelulla. Käytiin jo hyvän aikaa sitten kaikkien hillosipuleiden kanssa pentutarkastuksessa, jokainen sai terveen paperit!



Ensimmäisenä syntynyt tyttö on ollut useimpien silmäterä. Johtuu ehkä siitä, että syntyi ensimmäisenä, on aina jolla on violetti kieli tai on jatkuvasti ollut kaikkein pienin. Cloudy ei ollut pentueensa pienin, mutta on tyttö jotain äidiltään perinyt, mustan maskin ja violetin kielen sekä siinä on luonteeltaan paljon samaa, kuin mitä Cloudyssa oli pentuna. Tämän ykkösen kokoero muihin sisaruksiin verrattuna ei ollut älyttömän suuri missään vaiheessa, joten ei onneksi ollut tarvetta huolestumiseen. Isona tyttönä leikki jo mammakoiran ja Windyn kanssa mennen tullen, Dayakin menetteli, kunhan ei ollut liian raju. Tämä oli myös ruokakupilla aina ekana ja piti syödä kuin hamsteri posket täynnä evästä. Huonoista pöytätavoista huolimatta tämä neiti on erittäin mainio, ehkä vähän se omakin silmäterä...?



Toisena syntynyt tyttö oli puolestaan suurin, jonka vuoksi siitä tuli Paksu-Bertta. Kävi nopeasti ilmi, että Berttis ei ollut mikään laumasielu. Se rakasti omaa rauhaa ja vaikutti monen mielestä hiljaiselta tossukalta, mutta ei pidä antaa ensivaikutelman hämätä. Berttis sai hirmuiset raivarit aina, kun se heräsi uniltaan muiden temutessa sen ylitse. Sisarusten kanssa leikkiminen oli ilmeisesti ihan siedettävää, mutta paljon kivempaa oli haukkua pentuaitauksen takana ja odottaa, että joku hakee sen syliin. Berttis olikin ainoa, joka osasi kunnolla haukkua alusta pitäen, eikä se juuri vikissyt tai ulissut kuten muut. Hänellä oli myös ehdottomasti pentueen pörröisin turkki ja nallemaisin ilme!



Kolmantena syntynyt tyttö oli melko samanlainen kuin Bertta, mutta viihtyi sisarustensa kanssa enemmän. Ei ollut se, joka oli ensimmäisten joukossa paikalla, kun jotain mielenkiintoista tapahtuu, mutta kuitenkin temusi muiden kanssa enemmän kuin Bertta. Kolmonen kiljui usein, aina joku tyhmä sisarus veti sitä korvasta tai hännästä tai muuten vaan kiusasi, jolloin oli tehtävä mainio monen rääkäisyn sarja, jotta tyhmeliinit lähtisivät hiiteen. Tämä ei ollut yhtä unelias kuin Bertta, mutta vähän sellainen omaa tilaansa kaipaava mietiskelijä, josta kyllä löytyy tarpeen tullen virtaa, joka ei ihan heti lopu kesken. Kolmonen eksyi harmillisen harvoin kuviin, se oli aina jossain mietiskelemässä tai muuten vaan karkasi kameran edestä. Tässä kuvassa se ei vielä ehtinyt karkaamaan. Väsynyt kolmonen on usein saanut tulla viereeni sängylle pötköttelemään, keskiviikkona se päätti tehdä saman kuin äitinsä tuon ikäisenä, arvaatkaa mitä?



Viimeisenä syntynyt tyttö oli yksi rasittavuus, saako niin sanoa? Yhdessä jäpikän ja ykköstytön kanssa ne olivat melko meluisa kolmikko. Selvästi kisasivat kolmestaan siitä, kuka herää ensimmäisenä ja simahtaa viimeisenä. Taisivat ottaa mittelöä myös siitä, kuka uskaltaa härnätä kissaa pisimpään, tietyistä syistä johtuen näitä mittelöitä ei käyty kovinkaan usein...
Cloudy ei pahemmin ärissyt pennuilleen mistään, mutta toisinaan kun joku pentu roikkui korvassa tai hännässä, saatoin kuulla pienen murinan, kun mammakoiraa sattui. Se joku pentu oli useimmiten juuri nelonen. Sille ruoka ei ollut elämän ykkösprioriteetti, oli paljon kivempaa löytää jotain sellaista, jonka saisi ehkä jopa rikottua. Varsinkin pentuaitauksen hajottaminen - tai ainakin sen yrittäminen oli neidin vakioharrastus, muutamat onnistumiset varmaan kannustivat jatkamaan tätä upeaa vapaa-ajan viettotapaa.



Musta lammas ei jättänyt epäselväksi omaa olemassaoloaan. Käytti ääntään enemmän kuin tytöt yhteensä, eikä nekään olleet mitään hiljaisia. Eläinlääkärin tarkastuksessa tuo kiljui tavattomasti, tyttöjen sydänäänien kuunteleminen oli täysi mahdottomuus, joten vuoroteltiin muutaman ihmisen kesken, kuka milloinkin pitää tuota kiljukaulaa sylissä, jotta se pysyisi hiljaisena. Tyypillisesti myös jäpikän leikit olivat usein melko rajuja ja ehkä juuri sen vuoksi Dayan kanssa rällääminen oli parasta ikinä. Myös poitsulta löytyi mainio ruokahalu - kenties isältään perinyt? Ei ainakaan Cloudylta. Tämä oli kuitenkin sellainen vauhtimyyrä, että olisi varmasti tullut mainioita kuvia, jos olisi putki, jolla saisi liikekuvia. Nyt täytyi tyytyä siihen toiveajatteluun, että tuo olisi edes hetken paikoillaan. Voin myöntää sen toiveen toteutuneen melko huonosti.



Siinä Cloudyn vauvat, jokaisesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, mutta ehkä tyydyn tiivistettyihin esittelyihin. Mammakoirakin on alkanut olemaan jälleen oma itsensä, se on ollut koko kesän- ja syksyn melko tiukka mamma ja Daya oli erittäin iloinen, kun Cloudy viimein syyskuun lopussa innostui taas leikkimään sen kanssa. Kaikin puolin tuo koira on ainakin käytöksen puolesta palutunut pennuistaan, kropasta ei voi sanoa samaa, joten hieronta on tuolle koiralle juuri nyt enemmän kuin tarpeellista. Ajattelin, että olisin voinut viedä tuon koiran käsiteltäväksi jo muutama viikko sitten, mutta Cloudy päättikin olla niin supermamma ja imettää pentujaan luovutusikään asti, joten se siitä ideasta.

Kokonaisuudessaan olin Cloudyn pentuprojektiin varsin tyytyväinen. Astutus, odotusaika ja synnytys menivät hienosti ja Cloudy hoiti pentujaan upeasti. Eläinlääkärissä kehuttiin, kuinka tasainen pentue on sen lisäksi, että kaikki ovat täysin terveitä. Saa nähdä, tuleeko Cloudylle joskus toisetkin pennut. Sitä ennen keskitytään rauhassa odottelemaan näiden pentujen kasvua ja Cloudy saa palautua pennuista rauhassa, sen se on totisesti ansainnut!