Pikkupaimenen After Eight "Digi" 29.04.2000 - 03.04.2013

Tuntuu epätodelliselta kirjoittaa nuo päivämäärät ylös, tuntuu epätodelliselta yrittää ymmärtää, että noin on tapahtunut. Tuntuu epätodelliselta, että sitä ei enää ole. Että se on lähtenyt täältä pois, pysyvästi.

Digin nimi "After Eight" juontuu siitä, että se syntyi illalla kahdeksan jälkeen. Olen nähnyt videon, jossa mölyän 2 vuotiaana pentulaatikon laidalla, Digin pentueen ollessa vain vaajaan viikon ikäinen. Sehän ei tietenkään pentueen emää Dajaa haitannut, mutta sen pentu, joka jäi kotiin, oli kaikkea muuta kuin lempeä. Samanaikaisesti tuo tiukkapipo oli minulle kuitenkin maailman rakastettavin koira maailmassa-
Minulla oli Digin kanssa ikäeroa vain vajaat pari vuotta, eikä minulla ole mitään muistikuvia ajasta, jolloin sitä ei vielä olisi ollut. Vaikka koiria on vuosien mittaan tullut ja mennyt, niin Digi on ollut täällä aina. Se on ollut lauman itsestäänselvyys, jonka pois lähtemistä ei ikinä tarvinnut pelätä, se oli ja pysyi täällä aina.

Digi pentuna omassa pihassa

Digi joutui jo melko nuorena naapurien lasten kiusaamaksi, kun sitä kivitettiin sen ollessa omassa kotipihassa. Tapauksen myötä Digi menetti luottamuksensa lapsiin ja muistan, miten minun piti aina varoittaa kavereita, ettei sen luo saisi mennä tai sen ympärillä riehua. Siitä syystä monet sitä oppivatkin pelkäämään ja välttelemään, minun ei tarvinnut. Omalle porukalle Digi oli maailman turvallisin koira, eikä se olisi ikinä tehnyt minulle mitään - eikä kyllä koskaan tehnytkään. Oli muutamia ystäviä, jotka kävivät meillä niin usein, että Digikin oppi heistä pitämään ja pystyttiin yhdessä sitä rapsuttelemaan, mutta suurimman osan kanssa asiat menivät niin, että kun Digi tuli ulos häkistään, niin oltiin jo karkuun juoksemassa tai kauhusta kankeina. Ei se koskaan ollut oma-aloitteisesti kenellekään mitään tekemässä. Pääasia kuitenkin, että tiesin itse, miten asiat todellisudessa olivat. Minun ei tarvinnut sitä ikinä itse pelätä, olipa tilanne mikä hyvänsä.

Digin tulen muistamaan aina ikuisena tiukkapipoisena ja komennon pitäjänä. Se oli melkoinen äijä, tosin joutuihan se olemaan jossain vaiheessa talon ainut narttu, joten oli syytäkin pitää muut ruodussa. Digi toimittikin koiralauman pomon virkaa useamman vuoden, vielä vanhoillakin päivillä se jaksoi olla komentamassa nuorimmaisia, jos leikit kävivät liian ärsyttäviksi tai se muuten vaan tahtoi komennella. Eikä sille ryppyilty vastaan, miksipä nuo olisivatkaan haastaneet itseään paremman. Ehei, Digi sai pitää pomon paikan loppuun asti.

Digi pentuna päikkäreillä säkkituolissa.

Lenkkeilytin Digiä (ilman äidin läsnäoloa) noin viiden vuoden ajan, siihenkin hommaan Digillä oli aina omat juttunsa. Muista koirista Digi ei paremmin pitänyt ikinä, sen se osoitti aina lenkilläkin. Aina kun se vaan bongasikin toisen koiran jostain, alkoi murhanomainen tuijotus pystyjen korvien kera. Aina se oli sen näköinen, että kohta käy päälle ja saa toinen osapuoli kyytiä, mutta ikinä niin ei käynyt. Ei ikinä. Se tyytyi aina murhaavaan katseeseen ja ehkä matalaan murinaankin, jota äidillä oli tapana kutsua jyrräämiseksi. Saatiinkin monta kauhistunutta katsetta osaksemme ja muutaman paheksuvan kommentinkin, mutta sillä väliä, aina se käveli ohi nätisti, olipa se sitten vapaana tai hihnassa. Vielä Digin kuurouduttakin se jaksoi jatkaa samaa show´ta ohikulkijoille, se oli sen oma senioriharrastus.

Se oli myös paras vahti sekä päivystäjä ikinä. Päivät Digi aina kyttäsi ikkunassa ja haukkui joka ikiselle, olipa kyseessä sitten kävelijä tai sen suuresti inhoamat naapurin whippetit. Usein saikin olla pyyhkimässä ikkunasta koiran nenänjälkiä, eikä ikinä tarvinnut kahta kertaa arvata, kenen nenänjäljet olivat kyseessä. Eikä kukaan viitsinyt sen omaa harrastusta siltä riistää, mitä muutakaan se olisi pitkän päivänsä aikana tehnyt, muut tyytyivät nukkumaan, mutta ei Digi. Se tahtoi toimintaa, jota se oli valmis keksimään vaikka itse, jos ei muuten.

Bortsut kuvattuna vuonna 2000, Digi pentuna keskellä
Etualalla Dina (Dajan emä), vasemmalla Daja (Digin emä)
sekä oikealla Deni, Dajan puolisisar ja näin ollen Digin
"puolitäti"

Eikä se vahtiminen jäänyt vain koti-ikkunan äärelle. Mopoilijat saivat Digin aina kierroksille, muistan vieläkin sen mekkalan, mikä autossa vallitsi, jos Digi sattui olemaan takakontissa samanaikaisesti kuin mopolija eksyi automme taakse. Siinä sitten ajeltiin mopolijaa karkuun, että saataisiin koira hiljenemään. Autovahtina se oli myös lyömätön ja äiti luottikin Digiin aina sataprosenttisesti. Muistan, kun kerran lähdimme autolta jättäen koirat sinne ja äidin kaveri kysyi ihmetellen "etkö laita ovia lukkoon?" ja äiti vain tokaisi vastaukseksi "ei tarvitse, Digi on siellä."

Digin seuruuta. (c) Lea Pöyliö

Digi sai elää terveen elämän miltei 13 vuotiaaksi asti. Ensimmäisen kerran terveys alkoi reistailla 10 vuotiaana, kun Digillä todettiin haimavika. Silloin jo mielessä kävi, että tämä on nyt tässä, mutta ehei. Digi ei ajatellut lopettaa elämäänsä niin nopeasti, kaikki muutkin bortsut eläneet ainakin yli 10 vuoden, hän ei lähtisi yhtään sen aiemmin. Hyvin Digi haimaviasta toipuikin, ei tarvinnut syöttää sille Royal Caninin erikoisvehnämössöä, vaan raakaruokinnalla kyettiin jatkamaan hyvin. Eikä ikinä tarvinnut varoa sitä, mitä sille syöttäisi, voitiin käytännössä elää niin, ettei koko haimavikaa olisi koskaan ollutkaan.

Vanhanakin Digi jaksoi vielä kävellä lenkeillä mukana, käydä uimassa, leikkiä, tehdä satunnaisia treenijuttuja, ruokahalu säilyi aina, se pysyi arjessa mukana siinä missä muutkin. Tosin ilmeisesti sen oma arvostus itseään kohtaan oli noussut, jos se mökillä lenkkeillessä koki, että muut menee liian lujaa tai hän ei muuten vaan jaksa, se kääntyi takaisin. Ensimmäisen kerran, kun niin tapahtui, äiti huolestui että vanha mummeli on eksynyt ja etsiskeli koiraa, ennen kuin soitti, että onko Digiä näkynyt. "Joo, tuossahan se nukkuu sängyn alla. Miten niin?" Eikä Digi vanhoilla päivillä jaksanut olla pahoillaan siitä, ettei totellut, eikä me kyllä vihaisia sille oltukaan. Äidin mukaan vanhan koiran pitää saada omia vapauksia, joita tuo kyllä totta vie saikin.

Tammikuu -13, Viitaniemessä lenkkeilemässä

Seuraavan kerran alamäki alkoi vuoden 2013 alkupuolella. Digi jätti toisinaan syömättä ja kun se söi, se näytti hankalalta. Klinikalla selvisi, että muutama hammas oli kehnona ja ne piti poistaa. Valitettavasti ongelmat eivät jääneet vain muutamaan huonoon hampaaseen. Samalla kertaa Digillä todettiin myös ienlaajentuma, joka onneksi saatiin poistettua. Yksi poskihammas tuli kuitenkin poistaa, joten jätettiin se homma parin viikon päähän ja ajateltiin, että pian on vanhuksen suu taas kunnossa.
Hampaanpoistossa tuli kuitenkin yllätys, ienlaajentuma oli kasvanut ainakin kaksinkertaiseksi siitä, mitä se oli edellisellä kerralla. Ikenestä lähetettiin näyte tutkittavaksi, jotta saataisiin selville mitä se on. Tulokset tulivatkin melko nopeasti, kyseessä ei ollut toivomani tavallinen ienlaajentuma, mikä olisikin ollut bortsulle melko epätyypillistä, vaan kasvain. Pahalaatuinen sellainen.

Ajattelin, että nyt tämä on tässä. Digi oli kuitenkin kaikesta huolimatta pirteä, raakaruoalla pystyttiin edelleen jatkamaan, eihän sen nielememiseen hirmuisesti hampaita tarvittu, pehmeää ruokaahan se oli. Digi jopa vielä viimeisellä viikollan söi hevosen luuta niillä hampailla, jotka sillä oli jäljellä. Ei elämä olisi hampaisiin kaatunut, ei, ellei vastaan olisi tullut jotain muutakin.

Viimeinen joulu

Digi alkoi aristella takapäätään mm. harjatessa, joten jälleen oli vanhukselle klinikkareissua tiedossa. Syyksi paljastui kasvain. Digi sai antibiootit ja saatiin jatkaa elämää vielä normaalisti. Digi teki edelleen kaikkea mitä ennenkin ja ajattelin, että se ehtii vielä nähdä 13 vuotispäivänsä ja kesän tulon. Niin ei ikinä käynyt.

Alkuviikosta Digi meni huonommaksi. Olin sen kanssa lenkillä ja se käveli oudosti takapää alhaalla. Ulostaminen ei onnistunut, vaikka kovasti se yrittikin. Illallakaan Digi ei ollut saanut mitään ulos ja olo näytti tukalalta, joten päätettiin, että tämä saa olla tässä. Sillä oli varmasti kipuja, sen ei tarvitsisi tuntea niitä enää.

Viimeisenä päivänä

Keskiviikkona en mennyt kouluun, jäin Digin kanssa sen viimeisenä päivänä. Muistelin kaikkea, mitä on ehtinyt tapahtua vuosien aikana. Ollaan kasvettu yhdessä, mutten olisi tahtonut nähdä sen menevän näin huonoon kuntoon, en vielä. Oli kuitenkin hienoa saada seurata sen vanhenevan, ei tarvinnut luopua siitä liian aikaisin. Katsoimme valokuvia menneiltä ajoilta, Digin isovanhemmista ja vanhemmista, sekä Digistä, sen kaikista elämänvaiheista. Aina sen synnyinkuvasta sisarustensa kanssa aina vanhuuteen saakka. Se oli apaattisen oloinen, enkä tiennyt, millä helpottaa sen oloa. Kello oli yksitoista ja viimeisen matkan aika olisi kahden jälkeen. Jotenkin tajusin ajatella Digin tulevia synttäreitä, joita se ei tulisi näkemään. Siitä sain kuitenkin idean, tehdä sille oman lahjapaketin jo nyt. Digi on aina rakastanut joulua - tai ei ehkä itsessään sitä, vaan joulupakettia, jonka se saa joka vuosi. Se on aina osannut avata pakettinsa itse ja kyttäsi aina kuusen luona, että milloin lahjan saa avata. Tein Digille oman, ennenaikaisen lahjapaketin, minne laitoin kaikkea hyvää: nakkia, juustoa, kinkkua, meetwurstia, ankkafileetä..

Viimeinen ateria

Menin Digin kanssa ulos. Muistan varmasti ikuisesti, miten paketin nähdessään mielenkiinto sen silmissä ja koko olemuksessa heräsi. Aluksi Digi katsoi pakettia hölmistyneenä, vuodenaika ja koko tilannehan oli aivan väärä, kuin mihin se oli tottunut. Se kuitenkin ymmärsi, että paketti oli sille ja alkoi avaamaan. Paketti aukesi yhtä tehokkaasti kuin aina ennenkin, eikä ruokahalukaan ollut kadonnut minnekään. Lopuksi se ravisteli paperia, kuten aina ennekin, yrittäessään löytää paperin seasta vielä viimeisiä rippeitä.

Istuttiin Digin kanssa pihalla tunti - tai kaksi. Ajantaju oli kadonnut itseltäni jo täysin. Istuimme siinä auringon paisteessa ihan kahdestaan, puhuin Digille välillä kaikenlaista, välillä oltiin aivan hiljakseen. Mietin mielessäni kaikkea, mitä ollaan koettu koko elämäni aikana ja jätin Digille hyvästit, kun oltiin kahden kesken. Kerroin sille, miten paljon sitä rakastin ja ettei sen tarvitse enää yrittää, se pääsee nyt sinne minne kaikki muutkin ovat aikoinaan menneet. Lupasin sille pitää huolta Dacusta ja rapsutin sitä korvan takaa samalla tavalla, kuin äiti oli minua lapsena opettanut. Otin siitä valokuvia, se makoili pihassa niin kuin aina. Se oli aina rakastanut pihassa olemista ja viettikin mieluiten aikaansa siellä. En tiedä, tiesikö se, että se oli nyt viimeinen kerta, kun se sai viettää päiväänsä pihassa kevätauringon paistaessa suoraan sen kasvoihin.

Jossain vaiheessa äiti sitten soitti ja sanoi, että on tulossa kotiin. Tajusin yhteisen aikamme olevan vähissä. Jätin Digin ulos, kun menin tekemään sille vielä uuden paketin, sen viimeisen aterian. Katsottiin äidin kanssa yhdessä, kun Digi avasi pakettinsa ja söi kaiken taas tottuneesti ja hyvällä ruokahalulla. Sitten meidän oli aika lähteä, viimeinen matka oli väistämättä edessä.

Klinikalla lopetus sujui rauhallisesti, Digi nukahti nopeasti rauhoitteen jälkeen. Se ei tiedostanut enää mitään, kun annettiin viimeinen piikki. Hyvää suonea ei enää löytynyt, joten se jouduttiin antamaan sydämeen asti. Äiti jäi vielä valitsemaan uurnaa tuhkalle, kun itse lähdin autolle päin. Ulkona paistoi sama kevätaurinko kuin silloin, kun istuttiin Digin kanssa ulkona viimeisen kerran pari tuntia sitten.

Kiitos Digi kaikista näistä vuosista, jotka sain viettää kanssasi. Olit koko lapsuuteni kanssani, tukenani ja turvanani, kiitos siitä. Kiitos ihanasta Dacusta, ensimmäisestä harrastuskoirastani ja parhaasta kaveristani. Kiitos kaikesta. Nyt on aika päästää irti, mutta ei sanota hyvästi, sanotaan vaan näkemiin.