maanantai 29. huhtikuuta 2013

29.4

Tänään olisi ollut toisen maailman tärkeimmän koiran syntymäpäivä. Digi olisi tänään täyttänyt 13 vuotta. Onnea rakas, sinne pilvenreunalle. Sinua on ikävä.


sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

28.4

Tänään olisi ollut sen synttärit, Nears olisi täyttänyt 14 vuotta. Onnea rakas, sinne pilvenreunalle.





torstai 25. huhtikuuta 2013

Kyllä syö ihmistä...

...poistaa täältä sen oman elämän läpi kulkeneen koiran sivu. Sekä samalla vaihtaa pois se heilahtanut paskalaatuinen bannerikuva, jonka olisin tahtonut pitää siinä ikuisesti, jossa ne kaikki oli. Ei, en mä sitä kuitenkaan kokonaan ole täältä unohtanut. Digille on muistosivunsa, jonne liitin myös sen muistotekstin. Toivottavasti muistosivulle ei tulisi uusia tulokkaita aikoihin, sitä jos mitä toivoisin.

Eilisissä tokotreeneissä oli tosiaan Arton keksimä "möllitoko" jossa saatiin vaivaiset 125.5p. Cloudy oli (taas) melkoisen unessa, osasyynä varmasti se, että käveltiin kentälle (45min) auringon porottaessa. Kuitenkin voin myös laittaa puhtaasti senkin piikkiin, että nyt ei vaan mennyt hyvin. Kentälle tullessa jo näki, ettei sitä koko homma kiinnostanut paskan vertaa, paikkiksessa nousi kerran, luoksetulossa ei tiennyt mitä "tänne" tarkoittaa, liikeestä maahanmeno muuttui seisomiseksi, hyppy oli vino...ja ollaan menossa 2kk päästä SM:eihin.
Windyn ja Dacun kanssa ollaan sen sijan koettu kotikentällä onnistuneita treenejä. Windyn nouto kelpaisi jo vallan hyvin sinne avoimeen luokkaan, omistajalla on vaan jokin vamma heittää se kapula sinne 10m päähän. Tuo kuitenkin tuo sen tosi nätisti sivulle. Kaukotkin sujuneet jo pitkän aikaa moitteettomasti, että tässähän olis jo melkein avoimeen valmis otus, jolla tosin ei ole edes sitä alokasluokkaa päästy läpi. Kyllä mekin vielä, loppukesä ja syksy on Windyn tokouralle pyhitettyä aikaa.

Dacun kanssa ei ole mennyt yhtään sen huonommin. Seuruu on aivan perfekt! Olen jo vähitellen yrittänyt häivyttää käsimerkkiä, tosin melko varovasti, että jo vaikka askeleen hyvän seuraamisen jälkeen saa palkan. Välillä ei toimi, kontakti ei häviä, vaikka jättäisin käsimerkin pois, mutta silloin tuo toisinaan menee kauemmas siihen malliin, että seuruu ei ole enää niin tiivistä kuin tahtoisin.

Innostuin myös eilen illalla ottamaan hyppyä. Vein sen nurmikolle, asfaltilla en viitsi varsinkaan Dacua hypyttää, vaikka kyse olisikin muutamasta pompusta, jotka eivät ole edes täyskorkealla. Muutenkin olen vältellyt asfaltilla kävelemistä, ei tee tuon lihaksille hyvää. Tuo on sitä paitsi viime aikoina reagoinut hyvin vähäisesti hierontaan, enää vasemmalta puolelta hieroessa se kieli tulee ulos suusta, mutta oikealla puolella ei mitään. Tiedä sitten, mikä on asioiden laita. Tiistaina alkoi ontumaan ravilenkin jälkeen, lopetin homman siihen saman tien. Kävellessä sai taas taottua "oikean rytmin" ja käveli taas normaalisti. Illan jumpat eivät olleet tavallisuudesta poikkeavia, eikä se reagoinut erityisesti. Lenkillä tuo kuitenkin tekee vaihtelevasti pupulaukkaa ja välillä taasen täysin normaalia. Mikä siinä kropassa sitten oikein mättää? Paras vaan varailla aikaa hierojalle tai fyssarille.

Mutta se hyppy. Se sujui oikein mallikkaasti. Dacu tietää jo aksauransa takaa hypyn idean ja osaa irrota sinne, en ole vaan koskaan opettanut sille tokomielessä ja kokeenomaisesti. Sillä oli jo valmiiksi koko ajan katsekontakti hyppyyn ("millon mä pääsen, millon mä pääsen?" - tyyliin) mutta pysyi kuitenkin koko ajan paikallaan, eikä varastellut. Pysähtyminenkin sujui paremmin kuin odotin, "seiso" tai "paikka" toimivat yhtä lailla hyvin kumpikin, pitää vaan päättää, kumpaa alan sitten vakituisesti käyttämään. Tästä jos mistä on hyvä jatkaa, eiköhän me joku päivä sinne alokasluokkaan vielä eksytä!


Hittolainen, kun ei ikinä ole mitään kuvamatskua Ransusta tarjolla. Meillä meni kuitenkin tämänpäiväiset treenit hienosti! Iida sanoi sen olleen aamulla leikkimässä, joten se saattaisi olla rauhallisempi - ja sitä se ainakin ylimääräisen häseltämisen osalta olikin. Ransussa on aina ollut se "varjopuoli" että se kyllästyy odotteluun ja saattaa alkaa siinä räyhäämään ja haukkumaan muille, jos se saa tekemistä, niin ei mitään ongelmaa. Nyt Rampa pärjäsi ilman tekemistäkin odotteluvuoroilla kumman hyvin, eikä säntäillyt toisten koirien luokse ollenkaan! Kaiken kukkuraksi se oli itse treeneissäkin pätevä. Tehtiin muuuri-hyppy-putki-sarjaa. Ensin muurin ja hypyn välissä valssi, ajattelin sen menevän penkin alle, Rampa on aivan liian nopea ylimääräisiin valsseihin. Teinkin sitten sen valssin suurin piirtein silloin, kun koira oli muurin päällä (vaikka tarkoitus olikin tehdä se vasta niiden välissä) ja saatiin mentyä pätkä puhtaasti. Toisena oli vuorossa takaaleikkaus, että lähetetään koira aidalle ja käsketään menemään putkeen. Ei oikein onnistunut, kulma olisi ollut takaaleikkauksen kanssa vaikea Cloudyllekin, vaikka sekin Rampan tapaan hakee putkeen hyvin. Viimeisenä oli persjättö. Hieman huvittuneena tosin, kun Taitavilla Tassuilla sitä kutsutaan JAT:ista poiketen Mäkeläksi. Se sujui mallikkaasti ensiyrittämällä, toisella kerralla oli sitten vaikeuksia, kun Rampa ei löytänyt putkeen. Se ei ollut mikään ihme. Aurinko heijasti siihen malliin, etten itsekään nähnyt hypyn kohdalla eteen ollenkaan. Tämä "Mäkelä" oli kuitenkin ehdottomasti meille se toimivin tapa tehdä tämä, vaikka tosin sen voisi tehdä ilman kummempia ohjauskuvioitakaan, pakkovalssi olisi ollut tuohon varmaan paras.

Ensi viikolla meillä onkin sitten viimeinen kerta noissa treeneissä. Sitten pitääkin miettiä jatkoa, Aholaidassa voisi varmaankin käydä, oltaisiin vaihteeksi ulkonakin välillä.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Kolme koiraa vaan

Harrastuksien kannalta tämä kevät on hankala, kiitos koulun. Jokainen päivä maanantaita lukuunottamatta on neljään, koitas siinä suunnitella yhteistreenejä sun muita. Onhan siinä se kiva kuitenkin, että yleensä porukat on kotona siihen aikaan, kun tulen kotiin. Kuluneella viikolla koko ajan odotin sen yhden olevan aina portailla nukkumassa, että se tulee aina vastaan kun kuulee portin avautuvan. Se oli varmasti yksi ominaisin asia Digissä, sellainen tilanne jota olen jäänyt jo kaipaamaan. Kyllä nuo muutkin osaa vastaan tulla totta kai, mutta ei ne nuku portailla. Eikä kukaan niistä ole Digi kuitenkaan..

Hiljaiseloa ollaan vietetty, treeneissä ollaan käyty, mutta itsenäinen treenaaminen on jäänyt hyvin vähäiseksi, mitä nyt Dacun kanssa tehty välillä jotain pientä. Ollaan vaan lenkkeilty. Usein olen vienyt koirat kiipeilemään, juostaan Harjulla olevia jyrkkiä tai loivia mäkiä ylös monta kertaa uudelleen ja uudelleen. Toiveena tässä on se, että auttaisi kehittämään lihaskuntoa edelleen, noille kaikille.

Tiistaina olin Dacun kanssa tottistreeneissä, mentiin alkeisryhmään vaihteeksi. Harvoin itselleni jää treeneistä näin onnistunut fiilis. Liikkeestä seisominen ei oikein sujunut, mutta kaiken muun tuo teki mallikkaasti. Seuruukin oli kivaa katsottavaa, tosin kättä en ole vielä häivyttänyt siitä pois. Tein myös paikkamakuuta muiden tehdessä liikkeitä ja WOW! Tai noh, ainakin Cloudyn satunnaiseen kuikuiluun verrattuna se oli upeaa, katsekontakti 24/7 eikä vilkaisuakaan muualle. Pääkin sillä pysyi pystyssä. Nostattaa taas omalle mielelle sitä kisakynnyksen korkkaamista, mutta ehkä me jätetään se suosiolla syksyyn. Kaikkiin mahdollisiin kisoihin ilmoitan nyt Cloudyn niiden SM-joukkuekisojen vuoksi.

Cloudyn kanssa treenailut meni muksasti, perusmeininkiä. Tai noh, meidän maahanmenoongelma ratkesi! Liikkeestä maahanmeno ei onnistunut ollenkaan, Cloudy vaan tarjosi sitä seisomista, mikä olikin aivan kympin suoritus, mutta väärä liike. Arto sitten kehotti minua kävelemään ennen käskyn antamista hitaammin, koska liikun kuulemma aina seuruussa niin kovaa, johtunee varmaan siitä, että kerrankin koira, joka ei jätätä. Kokeilin sitten mennä hitaampaa ja koira reagoi käskyyn HETI. Toivottavasti ongelma olisi kutakuinkin tällä ratkaistu! Ilmoitin tuon 7.5 Muuramessa olevaan iltakokeeseen, kun meille irtosi paikka. Jesh, jos nyt sitten saataisiin se kaivattu ykköstulos!
Toukokuun alussa saan myös tietää, päästäänkö 17.5 olevaan kokeeseen vai ei. Olin suht. ajoissa liikkeellä, joten toivoisin paikan irtoavan.



Koiratanssi kalvaa mieltä. Tai ei itsessään laji, vaan (toivottavasti) edessä olevat kisat. Windyn juoksut ovat melko pahasti myöhässä, huhtikuun alkupuolella ovat tavallisesti alkaneet ja kohta eletään jo toukokuuta, eikä niitä vieläkään näy. Toivon niin, etteivät tulisi kisojen päälle. Ei olisi ensimmäinen kerta ja oikeasti tekisi mieli senkin kanssa uudestaan kisaamaan. Kesäkuussa olisi kisat Oulussa ja Tiina tuossa puhuikin, ettei sinne ole paljolti porukkaa menossa, että todennäköisesti irtoaisi paikka, vaikka ilmoittaisin myöhemminkin. Kyllä tuo Tampere kuitenkin nappaisi enemmän kuin Oulu, jo ajomatkankin vuoksi.

Eilen illalla äiti heitti meidät Killerille, käytiin maastossa lenkkeilemässä ja Dacusta sain näpsittyä varsin onnistuneita kuvia, joita laittelen myöhemmin. Poikettiin myös hallilla treenaamassa, kun sattui olemaan vapaana. Windyn ja Dacun kanssa tokoa, Cloudylle aksaa. Windyn annoin tosin tehdä yhden putken ja oli kyllä koira revetä liitoksistaan, jätin homman suosiolla siihen. Cloudyn kanssa tehtiin erityisesti kuuden kepin sarjaa, joka sujuikin muksasti, vaikka toivoisin sen edelleen hakevan niille kepeille itsekin paremmin.
Tänään treeneissä tuo oli taas hitaalla vaihteella eikä oikein ollut draivi päällä. Pitänee lohduttautua ajatuksella, että tuo on tokossa ja vetojutuissa lyömätön ja että aksa on vaan sivulajina siinä. Ei sitä kaikkea voi osata.


Ai niin, käytiinhän me tänään Cloudyn kanssa mätsärissäkin. Isoja koiria oli 31. Cloudyn kanssa oltiin vasta numerolla 26, joten oli hyvää aikaa valokuvailla ennen kehää. Tuo liikkui ja esiintyi hienosti, saatiin punainen nauha kuulemma yhteistyön ja iloisuuden vuoksi. Punaisten kehässä olikin sitten jo 16 koiraa ja tuo malttoi kyllä keskittyä hyvin, mutta liikkui huonosti. Kaiken lisäksi tuomari juoksutti aivan kunnolla, meinasin jo heittää hanskat tiskiin siinä vaiheessa, kun oltiin juostu seitsemän kertaa (kaksi yhdistettyä) kehää ympäri, aurinko porottaa ja pohjana asfaltti. Fine. Seisotti kanssa paljon, en ole ollut ikinä kehässä noin kauaa vaikka tässä on useat näyttelyt ja sitäkin enemmän mätsäreitä takana. Hienosti kuitenkin PUN4, tuli vähän puun takaa sen suhteen, etten enää oikein viitsinyt loppuvaiheilla keskittyä sen esittämiseen, huonoa (kyllästyttävää) treeniä oli tehty jo aivan tarpeeksi. Saatiin ruusuke, pytty ja ties mitä muutakin. Oltiin muuten tasan vuosi sitten samalla paikalla tismalleen samaan aikaan mätsärissä sijoittuen myös PUN4. Hieno yhteensattuma.



maanantai 15. huhtikuuta 2013

Tallinna Winneri 2013

Joka olikin muuten huippureissu kaikinpuolin!

Perjantaiaamuna startattiin kotipihasta kellon ollessa 06:45, jota ennen (kuin myös jälkeen) tarkistin miljoona kertaa, että kaikki on varmasti mukana. Rekkarit, EU-passi, matolääke, näyttelyhihna..mitään ei unohtunut, ihme kyllä. Tosin näyttelyä edeltävänä iltana kun olin tulostamassa sähköpostiviestiä (jota vastaan saisi numerolapun näyttelypaikalla) oli tietenkin tulostimesta loppunut muste. Äkkiä soittoa Niinalle, joka ei tosin vastannut, tosin Tuula pelastavana enkelinä vastasi ja tulosti viestin meille. Jesh! Seitsemän aikoihin aamulla otettiin sitten Niina ja Lumi-partis kyytiin ja kohti Helsinkiä.
Meidän piti treffata Tuula + muu matkaporukka (Maarit, Eija & Krista) huoltsikalla, mutta juttua riitti siihen malliin, että onnistuttiin ajamaan sen ohi. Nähtiin sitten viimein satamassa.

Laivamatka sujui oikein hyvin, meillä oli hytti, joskin Viking Linellä matkustaneet tietävät, ettei hyttien koko päätä huimaa, etenkin kun sinne pitäisi ahtaa neljä yli 50cm kokoista koiraa ja meidät seitsemän ihmistä. Tuulan lapukkauros Petteri laitettiin vessaan, Lumi ja Cloudy häkkeihin ja Tara (Eijan lapukka) sai olla hytissä vapaana. Joutuisasti aika siinä kului, ei siinä istuessa ollut yhtään juttuseurasta pulaa.

Lumi ja Cloudy näyttelypaikalla
Tuula oli etukäteen tehnyt meille päiväohjelmaa kampaajan ja ruokailun muodossa, tosin edellä mainittuun tuli hieman kiire sen suhteen, että laiva oli myöhässä ja hotellin vastaanotossa sujui oma aikansa. Kierreltiin siellä sun täällä ja illalla koitti koiran pesun aika - jota en tosin tehnyt itse. Sen sijan pakkasin tavaroita seuraavalle päivälle valmiiksi. Me oltiin tosiaan porukan ainoita, joiden kehä oli lauantaina. Itse tosin tykkään, että saa oman jännityksen alta pois ja seuraavan päivän voi ottaa rennommin jännittämällä "vaan" muiden tuloksia.

Mentiin näyttelypaikalle jo aamusta, matkaan lähti Niina Lumen kanssa, Tuulan poppoo jäi vielä hotellille. Kuvasin ensimmäiset pari tuntia kehiä sieltä sun täältä kierrellen pitkin poikin, siellä ei ollut oikein mitään "the-rotua" jota olisin kuvannut, joten räpsin vähän miten sattui. Cloudyn kehä alkoi kahdentoista jälkeen, toinen koira oli valioluokan narttu. EH oli odotettavissa, joskin meille ei aivan sitä kuitenkaan annettu.

TLNW-13 ja pian toivon mukaan myös EE MVA
Äiti meni Cloudyn kanssa kehään, itse olisin vaan jännittänyt liikaa, tosin se onnistui kehän laidallakin kiitettävästi, josta syystä kuvatkin oikein hehkeitä. Tuomari ei katsonut Cloudyn hampaita itse ja kopeloi muutenkin hyvin vähän ja varovasti, kylkiä ei kokeillut ollenkaan! Sieltä tupsahti ERI SA:n kera, joten ei kun vaan katsomaan, mitä tuomari on toisesta nartusta mieltä. Tässä kohtaa äiti hoksasi vähän taktikoida siihen malliin, että meni Cloudyn kanssa kehän reunalle pitäen sen koko ajan aseteltuna ja tuomari Cloudya katsoikin välillä vertaillen sitä toiseen narttuun. Tälle toiselle tupsahti sitten ERI ilman SA:ta, joten Cloudy sai sertin ja Tallina Winner 2013-tittelin! Cacibia tai roppia ei antanut, koska rokotti turkista. Niistä viis, jos olisi kokeillut kylkiä niin ei oltaisi saatu edes ERI:ä, olen kyllä enemmän kuin tyytyväinen. Sitten kun saan tuolle sen viimeisen sertin suomesta niin sehän olis sitten JV-11 V-11 EEJV-12 EEV-12 TLNW-13 FIN MVA EE MVA Blueberry Kiss Barcelonnette. Mutta edelleen mun mielestä se TK1 olis paljon kivempi kun nuo kaikki yhteensä..

Seuraavana päivänä oli sitten lapukoiden ja Lumen vuoro olla kehässä. Petterillä ja Taralla oli kehä aamusta, Lumella taasen vasta päivällä. Äiti esitti nuo molemmat lapukat ja Petterille tuli EH ja Taralle myös EH, molemmat kuulemma liian isoja. (Ja "very big" oli sitten loppumatkan kestosanonta). Lumi oli ainut narttu, joka kilpaili sertistä ja cacibista, sillä partiksia oli vain kuusi, joista neljä oli uroksia ja Lumen lisäksi oleva narttu oli junnuluokassa. Tuomari antoikin kaikille partiksille SA:t ja Lumi oli hienosti PN2 Sertin ja Cacibin kera! Päästiin myös lähtemään näyttelypaikalta hyvässä aikataulussa. Shoppailin itse pikaisesti Windylle oman pienemmän frisbeen sekä yleisesti vielä matkajuomakupin ja ja Windylle sen häkkiin uuden Britanian lipun kuvalla varstetun huopapatjan. Tosiaan matkan aikana huomattiin, että Töpö oli käynyt siihen häkkiin kusemassa. Great, viime vuonna häkki haisi paskalle ja nyt kissan kuseelle, odottaen siis innolla jo seuraavan matkan hajua..jota muuten ehdittiin jo vähän suunnitellakin!

Oltiin myös keskiviikkona ennen SM-treenejä Tiinan ja Hekan kanssa JAT:in hallilla treenaamassa. Tiina treenasi omaa uutta koreografiaansa SM-kisoja varten ja itse otin tuon meidän saman vanhan kahteen otteeseen. Windy oli kyllä täysin eri koira mitä Valorinteellä, se liikkui ja höselti ja kuten videolta huomaa, kiehui yli eikä oikein katsonut eteensä ja pomppi miltei päin. Videolta sitä ei oikein näyttänyt kuuluvan, mutta räkytys oli aika karmeaa. Enivei, pääasia että sille tuo koiratanssi oli pitkästä aikaa kivaa. Mennään vielä tekemään yhdet treenit perjantaina Valorinteelle ja sitten siirrytään ulos, tosin Valorinteellä en ajatellut koko ohjelmaa tehdä, pikkupätkiä vaan. Puhuttiinkin Tiinan kanssa, ettei mitään ideaa vetää huonoa treeniä päälle.

VIDEO TREENEISTÄ

ISO kiitos Tiinalle videosta! Näkee itsekin vaihteeksi tuota ja ei herranjestas miten hajosin tuolle omalle liikkumiselle, etenkin siinä vaiheessa kun koira kävelee jalkojen välissä. Kyllä, tunsin myötähäpeää itteäni kohtaan.

JAT:illa olisi ollut vielä iltapäivällä epikset, mutta päätin mennä sitten kentälle - toko menee tällä hetkellä etusijalle. Noh, ei kyllä tuntunut fiksulta päätökseltä. Pipsa tuli kentälle myöhässä, joten ensimmäisen ½h aikana oltiin ainoa koirakko kentällä. Tuo veti homman läskiksi ja Artokin hekotteli, että sillä ei nyt ole ihan draivi päällä. No ei tosiaan ollut ei. Arton kehotuksesta laitoin koiran tolppaan kiinni ja juttelin Arton kanssa, tarkoituksena saada Cloudy kiinnostumaan ohjaajasta, mutta ehei. Se haisteli maata siihen tyyliin, että onpas kiva kun tässä saa ihan vapaasti haistella. Sitten Arton kehotuksesta juoksemaan koiraa karkuun. Siinä vaiheessa Dacu ja Windy olisivat jo revenneet liitoksistaan, mutta tuo kattoo hitaasti että "aha, sä lähit" ja kusee siihen siltä seisomalta. Kyllä siinä taisin tuhahtaa että "voi helvetti mikä sika". Pipsan tultua paikalle otettiin yksi onnistunut paikkamakuu ja sitten lähdettiin. Tuo oli kyllä huonointa Cloudya ikinä, mutta se on Cloudy, eikä Windyksi näytä muuttuvan - eikä sen tarvitsekaan.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Hengissä ollaan

Vaikkakin vaan kolmen koiran voimin.

Näin viikon jälkeen olen itse vasta alkanut sisäistää sitä asiaa, että ruokia ei laiteta enää neljälle, ei tarvitse erikseen suunnitella vanhukselle sopivia lenkkejä, eikä nurkassa nököttävälle häkillekään ole enää käyttöä. Ei siellä ennen kukaan muu ole oikein saanutkaan olla, Digi hääti kaikki pois saman tien.

Viime aikoina treenailu on jäänyt vähemmälle, treeneissä ollaan kyllä käyty, mutta kotona tekeminen jäänyt melko mitättömäksi. Minkä kyllä huomaa leluja viskelevästä Cloudysta ja puusilppua tekevästä Dacusta. Cloudyn kanssa käytiin kuitenkin sunnuntaina ensimmäiset ryhmätreenit. Rata ei itsessään ollut vaikea, mutta rataa harjoitellessa omana virtuaalikoirana toimi koko ajan Windy. Itse radalla olin sitten vähän hukassa, vaikka noh...menihän se. Jatkuvat valssit, tsemppaamiset ja esteille saattamiset olivat jälleen uutena juttuna Windyn jälkeen, jolle ei tarvinnut tehdä noista mitään. Jos jokin meni hyvin niin kontaktit, joille sitten palkkasinkin. Toivottavasti ehditään käydä itsenäisesti treenaamassa ennen seuraavia treenejä, tästä muuten tule yhtään mitään ellen opi ohjaamaan sitä niin kuin se vaatii. 


Korpilahden ryhmiksessä korkattiin avoin luokka, josta tuloksena AVO ERI AVK2. Putkonen tykkäsi Cloudysta paljon ja sanoi, että olisi ilman muuta antanut SA:n, jos tuo ei olisi ollut niin laiha. Niinpä niin, taas painitaan tämän "koira ei syö" - nimisen ongelman kanssa. Tosin ERI oli itsessään jo hyvä tulos, sillä tuo on jälleen kalju ja Putkonen sanoikin, ettei viitsinyt ERI:ä huonompaa antaa, kun tuossa ei oikein muuta huonoa ollutkaan. Liikkuikin melko kivasti. Mennään näillä näkymin yrittämään valioitumista heinäkuun puolessavälissä Ouluun, vasta.

Törmättiin Korpilahdella kuitenkin Koirafanituksen paparazziin, joka otti kuvia Cloudysta ja Morista, kuulemma tulevien rotuesittelyjen varalle. Meikäläisen kaljulaiha koira antaakin rodusta oikein kivan kuvan..

Dacun kanssa käytiin taas viime perjantaina punnituksessa ja tuloksena 31.4kg, eli puoli kiloa taas lähtenyt siitä, kun viimeksi punnittiin. Tosin tuohon vaikuttaa varmasti karvojen ajelu, mutta eihän ne sentään puoli kiloa painaneet, joten jotain on lähtenyt. Windyn pesin lauantai-iltana, mutta se on jälleen likainen. Näinä aikoina tekee mieli vetää siltäkin turkki alas, muttei sitä loppupeleissä raaski tehdä, turkkia on niin vähän muutenkin että pysykööt.

Lähetin myös tiedostelua koepaikasta Jyväskylän kokeeseen 17.5 ja laitoin alustavan ilmoittautumisenkin. Ajoissa olin kyllä liikkeellä, mutta saa nähdä, irtoaako paikkaa kuitenkaan. Sen saan tietää vasta 1.5. Cloudyn kanssa oltaisiin tosiaan menossa, sen kanssa kokeet menee etusijalle nyt kun on SM-kisat tulossa. Tosin kun ollaan Windyn kansssa taas tokon suhteen aktivoiduttu, niin on tullut huomattua, miten pätevä se onkaan. Noutokin nyt siinä mallilla, että kelpaa hyvin sinne kokeeseen. Niin noh, jos nyt ensin siitä alokasluokasta selvittäisiin. Avoimenkin liikkeet kyllä aika tavalla kasassa jo. Seuruukin sujuu kotona hyvin, mutta eilenkin kentällä se oli aivan kaaoottista katsottavaa. Voi tietenkin laittaa sen piikkiin, ettei olla pitkään aikaan kentällä oltu ja oli suhteellisen paljon koiriakin jatkoryhmäläisiksi. Näh. Kolmas vuosi seuruun kanssa tappelua siis jatkuu, saa nähdä tuleeko sille päätöstä ikinä.


Tosiaan Tallinnakin kutsuu jo ylihuomenna, jonka otin koulustakin vapaaksi. Tämä ja viime viikko ollaan syötetty tuota koiraa kermäviileillä ja lauantaimakkaralla ja ehkä se on vähän saanut täytettä kylkiluidensa ympärille - tai sitten ei. Puhuttiinkin jo, että pitää mennä Viroon vielä uudelleenkin, kun tuolta ei mitään saada. Eukkuja on kaksi ja tuomarina ei olekaan Jussi Liimatainen, mutta ei mikään tuomari laihasta kaljusta tykkää, joten otetaan tämä vaan huvimatkana. On onneksi tuttuja mukana, joidenka tuloksia jännittää. Meidän auton kyytiin hyppää tosiaan Niina Lumen kanssa (Kennel Glosscoat`s) ja toisella autolla matkustaa äitini täti Tuula ja hänen kaksi lapukkaansa. Kamerakin lähtee mukaan, että kuvasaastetta varmasti tulossa!

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Pikkupaimenen After Eight "Digi" 29.04.2000 - 03.04.2013

Tuntuu epätodelliselta kirjoittaa nuo päivämäärät ylös, tuntuu epätodelliselta yrittää ymmärtää, että noin on tapahtunut. Tuntuu epätodelliselta, että sitä ei enää ole. Että se on lähtenyt täältä pois, pysyvästi.


Digin nimi "After Eight" juontuu siitä, että se syntyi illalla kahdeksan jälkeen. Olen nähnyt videon, jossa mölyän 2 vuotiaana pentulaatikon laidalla, Digin pentueen ollessa vain vaajaan viikon ikäinen. Sehän ei tietenkään pentueen emää Dajaa haitannut, mutta sen pentu, joka jäi kotiin, oli kaikkea muuta kuin lempeä. Samanaikaisesti tuo tiukkapipo oli minulle kuitenkin maailman rakastettavin koira maailmassa-
Minulla oli Digin kanssa ikäeroa vain vajaat pari vuotta, eikä minulla ole mitään muistikuvia ajasta, jolloin sitä ei vielä olisi ollut. Vaikka koiria on vuosien mittaan tullut ja mennyt, niin Digi on ollut täällä aina. Se on ollut lauman itsestäänselvyys, jonka pois lähtemistä ei ikinä tarvinnut pelätä, se oli ja pysyi täällä aina.

Digi pentuna omassa pihassa
Digi joutui jo melko nuorena naapurien lasten kiusaamaksi, kun sitä kivitettiin sen ollessa omassa kotipihassa. Tapauksen myötä Digi menetti luottamuksensa lapsiin ja muistan, miten minun piti aina varoittaa kavereita, ettei sen luo saisi mennä tai sen ympärillä riehua. Siitä syystä monet sitä oppivatkin pelkäämään ja välttelemään, minun ei tarvinnut. Omalle porukalle Digi oli maailman turvallisin koira, eikä se olisi ikinä tehnyt minulle mitään - eikä kyllä koskaan tehnytkään. Oli muutamia ystäviä, jotka kävivät meillä niin usein, että Digikin oppi heistä pitämään ja pystyttiin yhdessä sitä rapsuttelemaan, mutta suurimman osan kanssa asiat menivät niin, että kun Digi tuli ulos häkistään, niin oltiin jo karkuun juoksemassa tai kauhusta kankeina. Ei se koskaan ollut oma-aloitteisesti kenellekään mitään tekemässä. Pääasia kuitenkin, että tiesin itse, miten asiat todellisudessa olivat. Minun ei tarvinnut sitä ikinä itse pelätä, olipa tilanne mikä hyvänsä.

Digin tulen muistamaan aina ikuisena tiukkapipoisena ja komennon pitäjänä. Se oli melkoinen äijä, tosin joutuihan se olemaan jossain vaiheessa talon ainut narttu, joten oli syytäkin pitää muut ruodussa. Digi toimittikin koiralauman pomon virkaa useamman vuoden, vielä vanhoillakin päivillä se jaksoi olla komentamassa nuorimmaisia, jos leikit kävivät liian ärsyttäviksi tai se muuten vaan tahtoi komennella. Eikä sille ryppyilty vastaan, miksipä nuo olisivatkaan haastaneet itseään paremman. Ehei, Digi sai pitää pomon paikan loppuun asti.

Digi pentuna päikkäreillä säkkituolissa.
Lenkkeilytin Digiä (ilman äidin läsnäoloa) noin viiden vuoden ajan, siihenkin hommaan Digillä oli aina omat juttunsa. Muista koirista Digi ei paremmin pitänyt ikinä, sen se osoitti aina lenkilläkin. Aina kun se vaan bongasikin toisen koiran jostain, alkoi murhanomainen tuijotus pystyjen korvien kera. Aina se oli sen näköinen, että kohta käy päälle ja saa toinen osapuoli kyytiä, mutta ikinä niin ei käynyt. Ei ikinä. Se tyytyi aina murhaavaan katseeseen ja ehkä matalaan murinaankin, jota äidillä oli tapana kutsua jyrräämiseksi. Saatiinkin monta kauhistunutta katsetta osaksemme ja muutaman paheksuvan kommentinkin, mutta sillä väliä, aina se käveli ohi nätisti, olipa se sitten vapaana tai hihnassa. Vielä Digin kuurouduttakin se jaksoi jatkaa samaa show´ta ohikulkijoille, se oli sen oma senioriharrastus.

Se oli myös paras vahti sekä päivystäjä ikinä. Päivät Digi aina kyttäsi ikkunassa ja haukkui joka ikiselle, olipa kyseessä sitten kävelijä tai sen suuresti inhoamat naapurin whippetit. Usein saikin olla pyyhkimässä ikkunasta koiran nenänjälkiä, eikä ikinä tarvinnut kahta kertaa arvata, kenen nenänjäljet olivat kyseessä. Eikä kukaan viitsinyt sen omaa harrastusta siltä riistää, mitä muutakaan se olisi pitkän päivänsä aikana tehnyt, muut tyytyivät nukkumaan, mutta ei Digi. Se tahtoi toimintaa, jota se oli valmis keksimään vaikka itse, jos ei muuten.

Bortsut kuvattuna vuonna 2000, Digi pentuna keskellä
Etualalla Dina (Dajan emä), vasemmalla Daja (Digin emä)
sekä oikealla Deni, Dajan puolisisar ja näin ollen Digin
"puolitäti"

Eikä se vahtiminen jäänyt vain koti-ikkunan äärelle. Mopoilijat saivat Digin aina kierroksille, muistan vieläkin sen mekkalan, mikä autossa vallitsi, jos Digi sattui olemaan takakontissa samanaikaisesti kuin mopolija eksyi automme taakse. Siinä sitten ajeltiin mopolijaa karkuun, että saataisiin koira hiljenemään. Autovahtina se oli myös lyömätön ja äiti luottikin Digiin aina sataprosenttisesti. Muistan, kun kerran lähdimme autolta jättäen koirat sinne ja äidin kaveri kysyi ihmetellen "etkö laita ovia lukkoon?" ja äiti vain tokaisi vastaukseksi "ei tarvitse, Digi on siellä."

Digin seuruuta. (c) Lea Pöyliö
Digi sai elää terveen elämän miltei 13 vuotiaaksi asti. Ensimmäisen kerran terveys alkoi reistailla 10 vuotiaana, kun Digillä todettiin haimavika. Silloin jo mielessä kävi, että tämä on nyt tässä, mutta ehei. Digi ei ajatellut lopettaa elämäänsä niin nopeasti, kaikki muutkin bortsut eläneet ainakin yli 10 vuoden, hän ei lähtisi yhtään sen aiemmin. Hyvin Digi haimaviasta toipuikin, ei tarvinnut syöttää sille Royal Caninin erikoisvehnämössöä, vaan raakaruokinnalla kyettiin jatkamaan hyvin. Eikä ikinä tarvinnut varoa sitä, mitä sille syöttäisi, voitiin käytännössä elää niin, ettei koko haimavikaa olisi koskaan ollutkaan.

Vanhanakin Digi jaksoi vielä kävellä lenkeillä mukana, käydä uimassa, leikkiä, tehdä satunnaisia treenijuttuja, ruokahalu säilyi aina, se pysyi arjessa mukana siinä missä muutkin. Tosin ilmeisesti sen oma arvostus itseään kohtaan oli noussut, jos se mökillä lenkkeillessä koki, että muut menee liian lujaa tai hän ei muuten vaan jaksa, se kääntyi takaisin. Ensimmäisen kerran, kun niin tapahtui, äiti huolestui että vanha mummeli on eksynyt ja etsiskeli koiraa, ennen kuin soitti, että onko Digiä näkynyt. "Joo, tuossahan se nukkuu sängyn alla. Miten niin?" Eikä Digi vanhoilla päivillä jaksanut olla pahoillaan siitä, ettei totellut, eikä me kyllä vihaisia sille oltukaan. Äidin mukaan vanhan koiran pitää saada omia vapauksia, joita tuo kyllä totta vie saikin.

Tammikuu -13, Viitaniemessä lenkkeilemässä
Seuraavan kerran alamäki alkoi vuoden 2013 alkupuolella. Digi jätti toisinaan syömättä ja kun se söi, se näytti hankalalta. Klinikalla selvisi, että muutama hammas oli kehnona ja ne piti poistaa. Valitettavasti ongelmat eivät jääneet vain muutamaan huonoon hampaaseen. Samalla kertaa Digillä todettiin myös ienlaajentuma, joka onneksi saatiin poistettua. Yksi poskihammas tuli kuitenkin poistaa, joten jätettiin se homma parin viikon päähän ja ajateltiin, että pian on vanhuksen suu taas kunnossa.
Hampaanpoistossa tuli kuitenkin yllätys, ienlaajentuma oli kasvanut ainakin kaksinkertaiseksi siitä, mitä se oli edellisellä kerralla. Ikenestä lähetettiin näyte tutkittavaksi, jotta saataisiin selville mitä se on. Tulokset tulivatkin melko nopeasti, kyseessä ei ollut toivomani tavallinen ienlaajentuma, mikä olisikin ollut bortsulle melko epätyypillistä, vaan kasvain. Pahalaatuinen sellainen.

Ajattelin, että nyt tämä on tässä. Digi oli kuitenkin kaikesta huolimatta pirteä, raakaruoalla pystyttiin edelleen jatkamaan, eihän sen nielememiseen hirmuisesti hampaita tarvittu, pehmeää ruokaahan se oli. Digi jopa vielä viimeisellä viikollan söi hevosen luuta niillä hampailla, jotka sillä oli jäljellä. Ei elämä olisi hampaisiin kaatunut, ei, ellei vastaan olisi tullut jotain muutakin.

Viimeinen joulu
Digi alkoi aristella takapäätään mm. harjatessa, joten jälleen oli vanhukselle klinikkareissua tiedossa. Syyksi paljastui kasvain. Digi sai antibiootit ja saatiin jatkaa elämää vielä normaalisti. Digi teki edelleen kaikkea mitä ennenkin ja ajattelin, että se ehtii vielä nähdä 13 vuotispäivänsä ja kesän tulon. Niin ei ikinä käynyt.

Alkuviikosta Digi meni huonommaksi. Olin sen kanssa lenkillä ja se käveli oudosti takapää alhaalla. Ulostaminen ei onnistunut, vaikka kovasti se yrittikin. Illallakaan Digi ei ollut saanut mitään ulos ja olo näytti tukalalta, joten päätettiin, että tämä saa olla tässä. Sillä oli varmasti kipuja, sen ei tarvitsisi tuntea niitä enää.

Viimeisenä päivänä
Keskiviikkona en mennyt kouluun, jäin Digin kanssa sen viimeisenä päivänä. Muistelin kaikkea, mitä on ehtinyt tapahtua vuosien aikana. Ollaan kasvettu yhdessä, mutten olisi tahtonut nähdä sen menevän näin huonoon kuntoon, en vielä. Oli kuitenkin hienoa saada seurata sen vanhenevan, ei tarvinnut luopua siitä liian aikaisin. Katsoimme valokuvia menneiltä ajoilta, Digin isovanhemmista ja vanhemmista, sekä Digistä, sen kaikista elämänvaiheista. Aina sen synnyinkuvasta sisarustensa kanssa aina vanhuuteen saakka. Se oli apaattisen oloinen, enkä tiennyt, millä helpottaa sen oloa. Kello oli yksitoista ja viimeisen matkan aika olisi kahden jälkeen. Jotenkin tajusin ajatella Digin tulevia synttäreitä, joita se ei tulisi näkemään. Siitä sain kuitenkin idean, tehdä sille oman lahjapaketin jo nyt. Digi on aina rakastanut joulua - tai ei ehkä itsessään sitä, vaan joulupakettia, jonka se saa joka vuosi. Se on aina osannut avata pakettinsa itse ja kyttäsi aina kuusen luona, että milloin lahjan saa avata. Tein Digille oman, ennenaikaisen lahjapaketin, minne laitoin kaikkea hyvää: nakkia, juustoa, kinkkua, meetwurstia, ankkafileetä..

Viimeinen ateria
Menin Digin kanssa ulos. Muistan varmasti ikuisesti, miten paketin nähdessään mielenkiinto sen silmissä ja koko olemuksessa heräsi. Aluksi Digi katsoi pakettia hölmistyneenä, vuodenaika ja koko tilannehan oli aivan väärä, kuin mihin se oli tottunut. Se kuitenkin ymmärsi, että paketti oli sille ja alkoi avaamaan. Paketti aukesi yhtä tehokkaasti kuin aina ennenkin, eikä ruokahalukaan ollut kadonnut minnekään. Lopuksi se ravisteli paperia, kuten aina ennekin, yrittäessään löytää paperin seasta vielä viimeisiä rippeitä.

Istuttiin Digin kanssa pihalla tunti - tai kaksi. Ajantaju oli kadonnut itseltäni jo täysin. Istuimme siinä auringon paisteessa ihan kahdestaan, puhuin Digille välillä kaikenlaista, välillä oltiin aivan hiljakseen. Mietin mielessäni kaikkea, mitä ollaan koettu koko elämäni aikana ja jätin Digille hyvästit, kun oltiin kahden kesken. Kerroin sille, miten paljon sitä rakastin ja ettei sen tarvitse enää yrittää, se pääsee nyt sinne minne kaikki muutkin ovat aikoinaan menneet. Lupasin sille pitää huolta Dacusta ja rapsutin sitä korvan takaa samalla tavalla, kuin äiti oli minua lapsena opettanut. Otin siitä valokuvia, se makoili pihassa niin kuin aina. Se oli aina rakastanut pihassa olemista ja viettikin mieluiten aikaansa siellä. En tiedä, tiesikö se, että se oli nyt viimeinen kerta, kun se sai viettää päiväänsä pihassa kevätauringon paistaessa suoraan sen kasvoihin.


Jossain vaiheessa äiti sitten soitti ja sanoi, että on tulossa kotiin. Tajusin yhteisen aikamme olevan vähissä. Jätin Digin ulos, kun menin tekemään sille vielä uuden paketin, sen viimeisen aterian. Katsottiin äidin kanssa yhdessä, kun Digi avasi pakettinsa ja söi kaiken taas tottuneesti ja hyvällä ruokahalulla. Sitten meidän oli aika lähteä, viimeinen matka oli väistämättä edessä.

Klinikalla lopetus sujui rauhallisesti, Digi nukahti nopeasti rauhoitteen jälkeen. Se ei tiedostanut enää mitään, kun annettiin viimeinen piikki. Hyvää suonea ei enää löytynyt, joten se jouduttiin antamaan sydämeen asti. Äiti jäi vielä valitsemaan uurnaa tuhkalle, kun itse lähdin autolle päin. Ulkona paistoi sama kevätaurinko kuin silloin, kun istuttiin Digin kanssa ulkona viimeisen kerran pari tuntia sitten.

Kiitos Digi kaikista näistä vuosista, jotka sain viettää kanssasi. Olit koko lapsuuteni kanssani, tukenani ja turvanani, kiitos siitä. Kiitos ihanasta Dacusta, ensimmäisestä harrastuskoirastani ja parhaasta kaveristani. Kiitos kaikesta. Nyt on aika päästää irti, mutta ei sanota hyvästi, sanotaan vaan näkemiin.