lauantai 3. joulukuuta 2016

Lottovoitto

Daikku täytti torstaina kolme vuotta. Tähän kai pitäisi kirjoittaa ne perinteiset aika on kulunut nopeasti-liirumlaarumit, mutta kerron mielummin fiiliksistä ennen Dayan tuloa. Tsekkiläisen tarina ei ole sieltä tyypillisimmästä päästä, sillä jos se olisi ollut minusta kiinni, niin Daya ei olisi koskaan tullut meille.

Dayan varsinainen tuontitarina löytyy täältä.



Äiti alkoi miettimään itselleen uutta koiraa Digin kuoleman jälkeen keväällä/kesällä 2013 ja ajatteli samalla vaihtaa rotua oltuaan yli 20 vuotta bordercollieiden parissa. Itse puolestaan olin vähän vastahakoinen ja liputin mielummin jatkamaan tutulla ja turvallisella rodulla. Tsekinpaimenkoiria oli suomessa vielä vähän, joten rotu tuntui vähän turhan rohkealta hypyltä uuteen ja tuntemattomaan. Eikä asiaa yhtään edesauttanut rodun terveystilanne, joka oli vielä tuolloin melko lohduton. Olin juuri joutunut lopettamaan agilityn Windyn kanssa ja Dacu oli vasta edellisenä kesänä jäänyt kyseistä lajista varhaiseläkkelle - terveydellisistä syistä kummatkin. En halunnut enää kolmatta rikkinäistä koiraa, sillä jo rodun harrastajien suusta saattoi kuulla, miten luustoltaan terve tsekkiläinen olisi kuin lottovoitto. Enkä kahden ns. rikkinäisen koiran jälkeen varsinaisesti tuntenut itseäni onnenpekaksi.

Äiti kuitenkin piti päänsä, joten kesällä alkoi pennunetsintä, josta enemmän ja paremmin Dayan tuontitarinassa. Kaikesta vastahakoisuudestani huolimatta aloin kuitenkin innostumaan mahdollisesta tulevasta pennusta, kun äidin koiraksi se oli kuitenkin tulossa. Pysyin silti lujana sen suhteen, etten tulisi itse tekemään koiran kanssa mitään, sillä Windyssä ja Cloudyssa oli riittävästi harrastuskoiraa. Tai niin ainakin luulin.



Näin jälkikäteen ajateltuna Daya tuli juuri oikeaan saumaan. Dacusta ei ollut enää harrastuskoiraksi, vaikka kovasti yritinkin elätellä toiveita kevyempien lajien suhteen, niin koira pysyi paremmassa kunnossa ilman treenaamista. Cloudyn motivaatio ei kestänyt niin aktiivista treenaamista, kuin olisin itse toivonut ja Wintun pieni koko sekä terveystulokset rajoittivat lajivalikoimaa. Sitten tuli Daya, joka avasi ovet kaikkialle. Pennusta lähtien kuljetin Dayaa joka paikassa mukana ja ihan huomaamatta oltiikin tämän äitini "saat kouluttaa itse koirasi"-koiran kanssa kisaamaan tähtäävien pentukurssilla. Tyypistä ei tullut minulle pelkkä treenikaveri, sillä kun muutettiin pari vuotta sitten eri osoitteisiin, niin tsekkiläinen jäi minulle. Daikun terveydentilasta luuston osalta ei ollut tuossa vaiheessa mitään tietoa, sillä koira oli vasta noin kahdeksan kuukauden ikäinen, mutta itse olin jo ihan myyty.

Agilityn suhteen minulla on tosiaan ollut matkassa huonoa tuuria ja se harmitti vähän äitiäkin, joten hän ajatteli jo pentua hankkiessaan, että voisin treenata agilityhommeleita hänen koirallaan. Itse taisin tyrmätä sen ehdotuksen heti alkujaan, kun rodun terveystilanne oli mikä oli. En olisi voinut kuvitellakaan, että juuri meidän yksilö olisikin luustoltaan priima, joten Daya suureksi yllätykseksi mahdollisti lajin treenaamisen kunnolla, mutta odotuksista huolimatta agility on jäänyt vähälle, sillä on ollut siistiä päästä kokeilemaan kaikkea muuta perinteisten agitokojuttujen lisäksi. Ollaan me agilityakin treenattu, mutta edes näin kolmen vanhana Daya ei ole lähellekään kisavalmis. Daya kyllä tekee sitä(kin) lajia täysillä, mutta ohjaaja on innostunut muista lajeista nyt, kun koirastakin löytyy potkua vaikka mihin.


Tuntuu uskomattoman hienolta, että vepetreeneissä mulla on kaverina tuollainen tyyppi, joka hakee venettä tai hukkuvaa innosta kiljuen. En edes ajatellut tsekkiläistä vepeen ja lähdettiin aluksi vain kokeilemaan moista, mutta Daikku syttyi lajille heti ensimmäisistä treeneistä lähtien, joten se oli menoa sitten.

Etsijäkoirien alkeiskurssilla Daya jäljesti elämänsä ensimmäistä kertaa ja teki niin upeasti hommia, että olin aidosti hämmästynyt, vaikka tiesinkin tsekkiläisten olevan loistavia nenänkäyttäjiä. Kurssin vetäjienkin mielestä se oli varsin hyvä ensimmäinen jälki, eivätkä huonoja olleet ne seuraavatkaan.

Viime talvena, kun vihdoin tuli lunta, ajeltiin potkurilla ja Cloudy oli vaihteeksi sillä tuulella, että se olisi tarvinnut näköyhteyden jänikseen tai oravaan, jotta olisi saanut liikettä kinttuihinsa. Ei varmaan tarvitse arvuutella, kenen ansiosta potkuri kuitenkin kulki aika lujaa.

Olen kyllä ikuisesti kiitollinen siitä, että bordercollie jäi ottamatta, koska muuten minulla ei olisi nyt elämäni koiraa.
Hyvää syntymäpäivää maailman paras kalapää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti