lauantai 30. marraskuuta 2013

Poissa silmistä..


muttei mielestä, eikä tule varmaan olemaankaan, ikinä.



Vajaan kuukauden päästä pitäisi viettää ensimmäinen joulu ilman Digiä, joka oli pakettien avaamisessa kiistattomasti paras. Se on myös ollut koirista se, jota olen jäänyt erityisesti kaipaamaan.

Muistan, miten viime talvena lenkkeiltiin vielä kaikki yhdessä jäällä. Kun Digistä loppui puhti, se käveli takanani, talloessani sille kinttupolkua. Toisinaan, kun lenkkeillään järven rannassa, pysähdytään hetkeksi muistelemaan Digiä siellä. Digillähän ei ole hautaa tai vastaavaa, missä voisi käydä muistelemassa tai minne voisi viedä kynttilän. Kesämökin lisäksi tuo jäällä lenkkeily muistuttaa Digistä jollain tapaa. Aina tiettyä kohtaa kävellessä muistuu mieleen, että tuossa päästin sen aina irti. Keväällä muutamaan otteeseen pysähdyin rutiininomaisesti ottamaan sen remmiä, nykyään se on enää ajatuksen tasolla.

Alkuun Digin poismeno tuntui suurelta helpotukselta, se on sitä edelleen, mutta sen ymmärtää vasta jälkikäteen, miten lopullista kaikki on. Ettei se tulekaan enää takaisin, vaikka odottaisinkin niin alitajunnassani. Ja ettei minun takanani kävele enää tänä talvena kukaan, kenelle värvätä polkua. Eikä ryhmäkuvaa ottaessa ole enää sitä neljättä, joka tulisi ottaa mukaan.

Antaisin paljon, jos vielä kerran pääsisin sen kanssa pitkälle lenkille jäälle, mökille postinhakureissulle tai uimaan. Digi jätti jälkeensä suuremman aukon, kuin osasin odottaakaan. Sen myötä olen oppinut nauttimaan tuon kolmikon seurasta täysillä, mutta ehkä se on silti osittain totta, että kaikkea ei voi ymmärtää, ennen kuin sen menettää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti